Etäduunarin heinäkuu

Viime kesänä hiipi mieleeni ajatus, että ehkä tämä ei olekaan minua varten. Olin ollut puoli vuotta työssä siinä unelma-ammatissa, josta jo joskus nuorena sällinä haaveilin, mutta tie veikin toisaalle monenkin sattuman kautta. Oli heinäkuu, web-kehittäjän hommat olivat maistuneet siihen asti oikein makeasti, välillä vapaa-aikanakin pyöri PHP-koodinpätkät ja leiskankuvat mielessä, kun olin aidosti ja oikeasti niin innostunut siitä, että vihdoin pääsin tekemään tätä. Kuvitelkaa, joku on oikeasti valmis maksamaan mulle palkkaakin tästä, silkalta leikiltä tuntuvasta CSS-tyylien viilailusta ja saittirakentelusta.

Olihan siellä toki hankaliakin aikoja, kun oma osaaminen oli lähellä loppua tyystin kesken. Olen erittäin itsekriittinen ja suorastaan ankara itselleni jos en pysty hallitsemaan jotain asiaa mikä minun ”pitäisi” omasta mielestäni jo osata. Tai ainakin kollegat osaa, ihan varmasti (sanoo ääni takaraivossa tässä vaiheessa).

Tähän oikeastaan tiivistyykin etätyöskentelyn, tai oikeastaan sen vaikeuden yksi suurimmista kulmakivistä: Sieltä takaraivosta alkaa vaivihkaa kuulua kuisketta, kuinka sä et osaa mitään ja kollegat osaa kaiken. Ja kun viikon-pari kuuntelet pelkkää tuollaista kuisketta, niin se alkaa tuntua todellisemmalta päivä päivältä.

Peukalonpyörittelyn dilemma

Viime kesänä kuitenkin tein työni ihan paikan päällä toimistossa. Mutta kuten heinäkuussa on tapana tällä alalla, kuten monella muullakin: kaikki menee kiinni, kollegat lähtee lomalle ja mitään ei tapahdu. Olen aina ollut perso vaihtelulle, tai ylipäätään sille että jotain tapahtuu. Heinäkuun staattisuus lamaannutti minut täysin. Olin tehnyt heinäkuuksi mietityt projektit jo puoleenväliin mennessä siihen pisteeseen, että ei voitu enää edetä ennenkuin asiakkaalta tulee kommentteja. Ja voi että kuinka se turhautti, kun juuri hyvin vauhtiin päässeet projektit, joista ehdin jo innostua, jäivät jumittamaan moneksi viikoksi.

Koska olen altis myös suorittamiselle ja itseni mittaamiselle, koin valtavaa tuskaa kun en voinut merkata tunteja projekteihin, vaan tilastoni näyttivät päivä päivältä murheellisemmalta. Tämähän ei tietysti minun ongelmani suoranaisesti ollut, mutta kyllä se silti laittaa ahdistamaan. Koen eräällä tavalla tuntimerkinnät ”palkintona” omasta työstä. Kun olet tehnyt jotain, saanut aikaiseksi jotain uutta tai korjannut vanhaa, voit vielä ekstrana merkata tunnit ja tiedät että firma saa taas lisää laskutettavaa.

Vuosi vierähti ja firma vaihtui. Ja koska se vaihtui helmikuussa, niin en ehtinyt tienata viikkoa enempää kesälomaa, enkä edes tajunnut neuvotella pidempää lomaa työsopimusta sorvatessa, koska olin yksinkertaisesti niin onnellinen päästyäni firmaan, jossa tulevaisuus näytti entistä ruusuisemmalta. Kaukaa viisastuneena kuitenkin haalin heinäkuuksi sopivan määrän tekemistä, ajattelin että tämä viimekesäinen virhe ei toistu.

Mutta kuinkas kävikään?

Jo ihan etätyö-urani alussa opin kantapään kautta, että kaksi viikkoa on totaalinen maksimi yksinpuurtamisjaksolle. Mieluiten jotain kollegoita pitää nähdä vähintään kerran viikossa, ettei seinät kaadu päälle ja tuo aiemmin mainitsemani kuiske takaraivosta pääse ottamaan valtaa. Pahinta on se, että unohtaa olevansa itse vain ihminen ja sen, että kokenein kollegakin on myös vain ihminen.

Myös Slackissa käytävät keskustelut, sekä firman sisäisessä ryhmässä, että Suomen WordPress-yhteisön kesken ovat erittäin tärkeitä henkireikiä omassa arjessa. Kun toisessa päässä on samanhenkisiä ihmisiä, kollegoita ja muita vertaisihmisiä, joille voi tarvittaessa heittää vitsiä tai kirota päristää haastavia tilanteita, ihan samalla tavalla kuin ”normaalisti” toimiston keittiössä sumppitauolla ohimennen, niin se helpottaa aivan valtavasti.

Mutta eipä juolahtanut mieleeni, että heinäkuun myötä myös kaikki aktiivinen toiminta ko. keskusteluryhmissä vaimenisi, samalla kun lähimmät toimistot tyhjenivät kollegoista tyystin. Lähin toimisto, jossa on ihmisiä, oli siinä tilanteessa siis Helsingissä, kahden ja puolen tunnin junamatkan päässä. Liian kaukana, jos haluaisi pitää työpäivät inhimillisen mittaisena. Onhan sentään kesä ja lapset lomalla koulusta, joten kaikki mahdollinen irtoava vapaa-aika on hyödynnettävä.

Kun ei taidot riitä

Jottei heinäkuu olisi tällä kertaa päästänyt liian helpolla, niin tokihan vaatimustaso osaamisen suhteen oli nyt huomattavasti korkeampi, kuin viime kesänä. En valita, koska itse hakeuduin nimenomaan sellaiseen organisaatioon, jossa on timantinkovaa osaamista, jotta itselle riittää haastetta mahdollisimman pitkään ja vastuuta on välillä enemmän kuin omat taidot riittäisi kantamaan. Minä nimittäin kyllästyn todella nopeasti, kun homma alkaa luonnistua kuin itsestään ja mennä liian helpoksi. Ilman haasteita ja vaikeita tilanteita on vaikea oppia ja kehittyä.

Onneksi pääsin kuitenkin läpi tästä suvannosta melko kuivin jaloin, vaikkei aikataulut ihan täysin pitäneetkään, varmaankin myös siitä syystä, ettei mitään suuria katastrofeja ehtinyt tuona aikana tapahtua. Mutta henkisesti kuukausi oli todella raskas. Vastuu on melko suuri jo pelkän etätyön takia. Kun ei töihin vaan voi vain mennä ja olla ”paikalla” vaadittavaa aikaa, vaan on saatava aikaiseksi jotain konkreettista näytteeksi siitä että on ollut paikalla ja tehnyt jotain palkkansa eteen.

Siihen lisätään se, ettet voi oikein kysellä muilta mielipiteitä tai heittää nörttivitsiä Slackissa ja et näe kollegoitasi moneen viikkoon, niin soppa on valmis. Alat pelätä päätöksien tekemistä, epäilet omia kykyjäsi, lykkäät vaikeita asioita sen sijaan että ottaisit ja tekisit ne ensimmäisenä pois. Tässä kohtaa joku saattaa ajatella, että ”onhan sinulla perhe siinä lähellä, et ole yksin”. Totta, mutta perhe ei ikinä voi korvata kollegoita. Olen muutenkin pyrkinyt pitämään työasiat työpaikalla.

Joku saattaa myös tuumata, että ”itse olet etätyön valinnut ja haluat olla yksin”. Totta sekin. Minä pidän introverttinä siitä, että saan olla kuten haluan. Ei ole välitöntä pakkoa harrastaa sosiaalista kanssakäyntiä, jos ei siltä tunnu. Mutta ei tämä sulje millään tavalla sitä, että ajoittain on tarve olla sosiaalinen, vaikka sitten Slackin välityksellä. En sinänsä pidä kasvotusten käytävää keskustelua yhtään sen parempana tai laadukkaampana, kuin tekstipohjaista viestittelyä, joskin molemmissa on toki puolensa.

Seuraavan heinäkuun…

Aion lomailla. Ainakin puoliksi. Siitä olen kuitenkin varma, että tämä on minua varten. Olen onnekas, että saan tehdä tätä työtä melko lailla omilla ehdoillani ja koen olevani arvostettu ja yhdenvertainen osa työyhteisöä siitäkin huolimatta, että en ole toimistolla hengailemassa niin usein kuin muut.

Onneksi oma lomanpätkä siintää jo horisontissa, viikon päästä onkin sitten huurteinen Mythos-tuoppi nenän edessä läppärin sijaan.

γεια μας!