Osaat enemmän kuin uskallat

Vaimoni innostui kirjoittelemaan Facebookiin matkakertomuksia viime kesänä Kreikan reissultamme. Kertomukset ja tuokiokuvat saivat melkoisesti suosiota muilta matkakuumeisilta. Rouva ei siis itseään ole koskaan pitänyt kummoisena kirjoittajana ja tähän hän vetosikin kun ehdotin, että olisi parempi julkaista tällaiset tekstit blogissa, suljettujen Facebook-ryhmien sijaan. ”En minä osaa mitään kirjoittaa” ja ”kehtaako sitä kun on niitä oikeitakin blogaajia”.

Vajaa vuosi myöhemmin nuo viime loppukesän tekstit ”nousivat” esiin ko. Facebook-ryhmässä ja ihmiset kertoivat lukevansa niitä uudestaan läpi. Tässä kohtaa aloin herätellä blogiajatusta uudestaan, ihan jo senkin takia, että olisi mukavaa olla nämä ”matkapäiväkirjat” jossain hyvässä tallessa, että niitä voisi ainakin itse sitten joskus lueskella. Niinpä kannustin (käskin 😄) rouvaa kirjoittamaan meidän tulevasta häämatkastamme lyhyen tekstin.

Blogi pystyyn

Asensin jo olemassa olevaan webhotelliin WordPressin, tein siitä vaimon näköisen ja laitettiin ensimmäinen teksti jakoon. Oma osuuteni oli oikolukea teksti, korjailla pienet kielioppivirheet sekä tehdä kappalejaot ja otsikoinnit. Toimin siis eräänlaisena kustannustoimittajana. Olen varma, että ajan myötä nämä tulevat itsestään (kuten on jo neljännen tekstin kohdalla huomattavissa).

Sen verran oli oma lehmä ojassa, että halusin samalla seurata, kuinka WordPressin uuden Gutenberg-editorin käyttäminen sujuu vasta-alkajalta, joka ei ole tätä ennen käyttänyt minkäänlaista sisällönhallintatyökalua tai tuottanut mitään sisältöä nettiin. Koska editori on vielä betavaiheessa, osa teksteistä on englanniksi ja muutamiin bugeihinkin on törmätty. Mutta pääasiassa sisällön tuottaminen on sujunut hienosti.

Yleisösi ei ole bloggaajat, vaan lukijat

Havaitsin heti vaimolla samantyylisen ajatusvirheen kuin mihin me soittajat niin usein törmäämme: yritetään tehdä musaa muusikoille, ei kuuntelijoille. Eli siis ajatellaan, että muut blogaajat tulevat lueskelemaan kädet puuskassa tekstejä ja arvostelemaan, siksi ei voi kirjoittaa siten miten itsestä tuntuu, vaan pitää jotenkin olla virheetöntä ja sliipattua tekstiä. Ja niin varmasti tuleekin, mutta siitä ei kannata välittää laisinkaan.

Kirjoita itsellesi, kirjoita ihmisille. Älä välitä snobeista ja hifistelijöistä. Koska he ovat marginaalissa. Tämä pitäisi oikeastaan muistaa kaikessa luovassa työssä, koska aitous kiinnostaa, ei pintakiilto. Viimeisen päälle laskelmoidut ja sliipatut sisällöt ovat monesti yksinkertaisesti tylsiä. Ne kiinnostaa lähinnä Googlea.

Kolme viikkoa, neljä blogitekstiä ja 1200 sivulatausta myöhemmin se on pakko uskoa. En tiedä oikeastaan, onko se paljon vai vähän, mutta tuntuu ihan mukavalta määrältä täysin tyhjästä polkaistulle blogille ja täysin noviisille blogaajalle.  Joka ei vieläkään pidä itseään kirjoittajana, saati blogaajana. Mutta ehkä jonain päivänä.

Tekstiä kuitenkin syntyy koko ajan ja harva se päivä vaimo tulee silmät innosta säihkyen kysymään ”olis taas vähän tekstiä, voitko lukea läpi?”.

Niinpä. Kyl sä osaat. Sen kun uskallat vaan.

Hikeä, verta, enimmäkseen kyyneliä

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, alkuvuosi on mennyt pitkälti masennuksesta toipumiseen. Terveydenhuollon tarjoaminen tukikeinojen lisäksi on yksi suuri merkittävä asia, joka sai minut nousemaan sängyn pohjalta.

Se oli (ja on edelleen) Jari Sarasvuon Aamulenkki.  Noiden lenkkipolulla vietettyjen aamun pimeiden tuntien aikana olen oppinut kohtelemaan itseäni inhimillisemmin. Olen nyt herkempi tunnustamaan itselleni ja muille omat rajani ja siten oppinut tunnistamaan ja hyväksymään paremmin oman rajallisuuteni.

Kun polvi ei parane

Mutta kyllä se lenkkeily on tehnyt hyvää muutenkin. Kroppani on näet päässyt rapistumaan aika pahasti viime vuosien aikana. Olen syönyt huonosti (ja syön edelleen, yksi elämäntaparemontti kerrallaan nääs) enkä ole liikkunut tarpeeksi.

Jonkun verran kyllä, mutta sellainen kunnon kropan rankaisu, niin että hiki lentää kirosanojen siivittämänä, on puuttunut täysin. Siihen on varsin yksinkertainen syy.

Muutama vuosi sitten, polven sivusiteiden hajottua salibandypeleissä kolmannen kerran neljän vuoden sisään, kasasin sisälleni sellaisen viha-katkeruus-tuska-piikkipalleron, joka nousi aina kurkkuun välittömästi kun edes ajattelin jotain liikkumista.

Olen rakastanut juosta pallon tai muun pelivälineen perässä vaahtosammuttimen kokoisesta saakka. Kun alkoi vahvasti näyttää siltä, etten enää koskaan pelaisi säbää tai potkaisisi jalkapalloa, se tuntui valtavan musertavalta.

Minä vihaan kaikkea urheilua

Olen elämäni varrella ymmärtänyt yhden yksinkertaisen tosiasian: Minä en koskaan voi harrastaa sellaista lajia, joka ei samalla anna mielelle kunnon haastetta. Rakastan pelata ja seurata joukkuepallopelejä etenkin yhdestä syystä: ne ovat älyllisesti haastavia.

Kun kentällä on liikkuvina muuttujina 10 ihmistä ja peliväline, tilanteiden ennakointi ja sijoittuminen oikeaan paikkaan vaatii keskittymistä. Ja kun mieli pysyy kiireisenä, ei kroppakaan väsy niin nopeasti ja äärirajoille vieminen tapahtuu kuin itsestään – haluathan toki olla kentän paras pelaaja, eikä siihen pelkkä äly riitä.

Minä vihaan lenkkeilyä

Mietiskelin tuossa yhtenä päivänä, miksi juuri Sarasvuon Aamulenkki sai minut, urheilutraumatisoituneen masennuspotilaan, nousemaan joka toinen aamu sängynpohjalta todelliselle epämukavuusalueelleen, eli pakkaseen lenkkeilemään?

Syyhän on niin ilmiselvä, että oikein hävettää että sitä piti varta vasten mietiskellä. Aamulenkki toimi minulle kuin sata jänistä siitä yksinkertaisesta syystä, että resepti on täsmälleen sama, kuin yllä mainituissa pallopeleissä.

Kun Herra Sarasvuo suolsi korvanapeistani aivonystyröille tarpeeksi haastavaa pureskeltavaa, kehon piiskaaminen tuntui kaikessa epämukavuudessaan valtavan hyvältä. Eli toisin sanoen onnistuin petkuttamaan itseni keskittymään kuulemaani ja siinä sivussa annoin hien virrata oikein kunnolla.

Minä vihaan kuntosaleja

Tänä aamuna vietin 40 minuuttia kuntosalilla. Ensimmäisen kerran noin 15 vuoteen. Minä en voi sietää tätä kuntosali-fitness -villitystä kaikessa pinnallisuudessaan. Siispä olen jokseenkin vannonut, etten sellaiseen paikkaan jalallani astu. Noh, vannomatta paras, kuten sanotaan.

Onneksi löysin kuntosalin, jossa oli aamutuimaan vain mummoja. Mummojen kanssa oli oikein mukavaa salilla, ei otettu yhtään selfietä tai belfietä eikä pullisteltu peilin edessä tai otettu kisaa kuka nostaa eniten penkistä. Senkin mummot, pilasitte ennakkoluuloni.

Tänään pärjäsin ilman korvanappeja ja älyllistä sisältöä, mutta väitän, että harrastukseni ei olisi kahta kertaa pidempi, ellen seuraavalla kerralla laittaisi napeista jotain tarpeeksi keskittymiskykyä harhauttavaa.

Toivo elää?

Kun olen kohentanut kuntoani pikkuhiljaa, samalla toivo on herännyt. Olen haaveillut, josko sittenkin saisin polven jollain konstilla siihen kuntoon, että voisin juosta. En näet ole ottanut juoksuaskeltakaan kolmeen vuoteen.

Pelkään sitä valtavaa kipua, josta näen edelleen painajaisia ja sitä seuraavaa kuukausien rampana oloa niin paljon, etten ole uskaltanut. Olen hölkännyt varovasti muutaman kerran, mutta oikeaa juoksua kammoan edelleen.

Asian ajatteleminen nostaa katkeruuspiikkipalleron edelleen kurkkuun, mutta piikit ei ehkä ole enää niin teräviä. En tiedä johtuuko se asian hyväksymisestä vaiko orastavasta toivosta.

Meneekö se sittenkin niin, että pitää hyväksyä ennen kuin voi olla toivoa?

Karu totuus

Mitä aion seuraavaksi kertoa näin julkisesti, tulee todennäköisesti lopullisesti sulkemaan joitain ovia minulta, muuttaa ihmisten suhtautumista minuun ja jopa suoranaisesti tekee tulevaisuudestani jossain määrin hankalamman.

Ajatus on kauhistuttava, mutta toisaalta ehkä on järkevämpää käyttää energiaa mieluummin ihmisiin, jotka tämän jälkeen pitävät minusta enemmän, kuin tuhlaisin sitä yrittäen miellyttää niitä jotka eivät tätä ymmärrä alkuunkaan. Ja toivon että silti minulle jää ovia auki, joista kuljen mieluummin kuin niistä, jotka tämän myötä sulkeutuvat.

Aion nyt kohdata silmästä silmään yhden ihmisen suurimmista peloista. Se pelko on häpeä. Koen että tässä kohtaa kaikessa kipeydessään se on asia, joka voi auttaa minut ehjäksi. Koska olen rikki. Täysin tahtomattani, pyytämättäni ja ulkoisista olosuhteista johtumattomista syistä.

Taudinkuva

Ymmärsin olevani sairas, kun noin kuukausi sitten eräänä sunnuntaina oloni oli mitä mainioin. Tai en ymmärtänyt sitä silloin, vaan vähän myöhemmin, mutta palataan siihen kohta. Se oli hieno päivä, lenkkeilimme tuoreen vaimoni kanssa kirpeässä pikkupakkasessa, koin euforiaa tuon liikuntasuoritteen jälkeen ja suunnittelin muun muassa, josko ensi viikolla kokoaisin viime syyskuun alusta asti pinossa olleen rumpusetin ja soittaisin pitkästä aikaa. Oli hyvä fiilis.

Seuraavana päivänä minua väsytti, päässäni ei ollut mitään muuta kuin sumua, ahdistusta ja pelkoa. Nukahdin keskellä päivää – en yleensä pysty siihen edes väsyneenä ja nyt vain nukahdin kesken koodaustutoriaalivideon työpöytäni ääreen. Oli pakko luovuttaa ja ilmoittautua sairaaksi. Kun viikko eteni, ymmärsin pikku hiljaa että tuo sunnuntai oli ollut minun ainoa tavallinen päiväni ties kuinka pitkään aikaan.

Tavallinen päivä?

Kenelle tahansa muulle se olisi ollut vain tavallinen päivä. Minulle se oli jotain paljon suurempaa, jota en tosin sinä päivänä ymmärtänyt tai osannut sen enempää arvostaa. Kun vihdoin tajusin seuraavalla viikolla mitä tapahtui ja etten tiedä milloin seuraava tavallinen päivä tulee, vai tuleeko se koskaan – se tuntui suoraan sanoen murskaavalta.

Ja nyt kun sanon murskaavalta, niin se tuntui jokseenkin yhtä murskaavalta kuin rakkaan läheisen kuolema.  Se on se kuristava ahdistuksen sekainen pelko,  joka salpaa hengityksen, se tunne kun et voi tehdä mitään mikä parantaisi asian tai toisi menneen takaisin.

Samalta oli viime kuukausina tuntunut moni muukin asia, että siihen oli vähän jo turtunutkin. Näet olin huomaamattani vaipunut taas kerran, kuten aiemminkin elämäni aikana,  sellaiseen mielentilaan jota kutsutaan arkikielessä masennukseksi.

Kyllä se siitä kun vaan reipastut

Tämän lauseen tuntee kuka tahansa masennuksen kanssa taistellut. Mutta kun minähän en tästä ole kertonut juuri kellekään. Juurikin siksi, etten halua kuunnella kenenkään neuvoja. Masennuksesta paranee vain ja ainoastaan kuuntelemalla itseäänMutta itseään on vaikea kuunnella, jos et puhu jollekin. Näet korviesi välissä itsesi kanssa käyty dialogi ei nyt vaan vastaa ihmisen kanssa käytävää keskustelua.

Mutta yritin kuitenkin. Koska olen selättänyt tämän ennenkin, niin kyllähän minä nytkin tämän kanssa pärjään. No en pärjännyt. Vähän niinkuin syöpäpotilas ajattelisi syövän uusiessa että kyllähän se kasvain paranee nyt itsestään vaikka viimeksi tarvittiin sädehoitoa. Ja minä kyllä yritin kaikkeni, käytin kaikki viimeksi oppimani keinot: Yritin levätä. Yritin pakottamalla pakottaa itseni toimeliaaksi. Yritin nähdä ihmisiä. Puhuin avoimesti asiasta vaimoni kanssa. Mutta ei.

Suunta ylöspäin

Nyt kun katson taaksepäin, niin olisi pitänyt vain myöntää asian tila itselleen ja ulkopuoliselle jo aikaisemmin. Ilman sitä ei parantuminen voi alkaa. Onneksi tein niin ja kirjoitan tämän myös muistuttaakseni itseäni, että ensi kerralla en vatvo asiaa kuukausitolkulla täysin turhaan. Koska kukaan ei hyödy siitä yhtään millään tavalla.

Tuntuu vähän siltä, että tänään saattaisi olla tavallinen päivä.

Ja voitte uskoa kun sanon, että tuntuu ihan tajuttoman hyvältä.

Päättäjät päättää

Olen viimeaikoina miettinyt päätöksenteon merkitystä. En ole koskaan pitänyt itseäni varsinaisesti päättäjänä. Ajattelin että se vaatii jotain päällikköverta tai halua johtaa — ehkä jopa vallanhimoa. Keskustelin taannoin jonkun kollegan kanssa ja tajusin siinä jutellessa, että omat vahvuuteni ja osaamiseni perustuu loppujen lopuksi pitkälti päätöksentekoon ja vastuun kantamiseen silloinkin kun kukaan ei sitä pyydä.

Elämähän on täynnä pieniä hetkiä, jolloin pitää päättää jotain. Päättäminen ei ole koskaan oikeastaan ollut mitään lastenleikkiä minulle. On edelleenkin todella vaikea tehdä päätöksiä, joilla on kauaskantoisia seuraamuksia. Ja niin pitääkin. Niitä päätöksiä ei koskaan pitäisi tehdä hetken mielijohteesta. Mutta olen kyllä toiminut niinkin. En ole vain ymmärtänyt päätöksen hetkellä vallitsevaa tilaa, ottanut kaikkia tosiasioita huomioon ja tehnyt huonon päätöksen.

Niillä päätöksillä kerätään sitä kuuluisaa elämänkokemusta. Päättämään ei opi kuin päättämällä väärin ja kärsimällä seuraamukset. Tärkeintä on ottaa selville mitkä on vaihtoehdot, ymmärtää mitkä päätökset ovat peruuttamattomia, ja missä kohtaa voit vielä kääntyä täyskäännöksen ja ottaakin sen toisen vaihtoehdon. Ja tehdä se päätös. Jos menee vikaan, myönnä se rehellisesti kaikille, myös itsellesi, ota lusikka kauniiseen käteen ja korjaa/minimoi vahingot.

Älä jahkaile, kokeile

Jos virhepäätöksen korjausliike kestää viisi minuuttia, niin älä vaivaa päätäsi minuuttia kauempaa. Itse huomaan välillä jahkailevani jotain mitätöntä päätöstä päiväkaupalla — olisin siinä ajassa kokeillut jo kaikki mahdolliset vaihtoehdot, korjannut virheet moneen kertaan ja mikä tärkeintä: itse asia olisi jo hoidettu. On tietenkin tärkeää, että tiedät riittävästi tehdäksesi oikean päätöksen, mutta joskus kokeileminen on vain yksinkertaisesti nopeampaa ja saatat siinä sivussa oppia jotain uutta.

Olen työelämässä tehnyt aika paljon asioita kysymättä lupaa. Luotan siihen, että päätös tuottaa hyötyä työnantajalle. Melkein joka kerta tekemäni päätös on siunattu kiitoksella, jos ei, niin anteeksi saa kun pyytää ja korjaa jälkensä. Luvan pyytäminen on ikäänkuin päätöksenteon ulkoistamista, eikä siinä mitään vikaa ole, jos et ole varma että pystyt käsittelemään päätöksesi seuraamukset.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee

Olen huomannut, että jatkuvalla syötöllä päättäjiä ja päätöksiä kovaan ääneen kritisoivat ovat usein itse huonoja päätöksentekijöitä. Päätökset tehdään tunteen vallassa, ei oteta tosiasioita huomioon tai ne vääristellään sopimaan omaan siihen vaihtoehtoon mikä tuntuu hyvältä. Ja jos virheitä tulee, ne pyritään peittelemään tai syytellään muita virheestä.

Varsinkin epämiellyttävät päätökset jätetään mieluummin muille. Jälkikäteen sitten kritisoidaan päätöksentekijöitä, vaikka päätöksessä voi olla kaksi vaihtoehtoa: huono ja huonompi. Päätöksenteko on niitä harvoja asioita, mihin toisinaan pätee tämä vanha typerä latteus kritiikistä: Älä valita, vaan tee itse parempi.

Sinäkin olet päättäjä

Päättäminen on rankkaa ja kuormittavaa hommaa, jota ei väsyneenä, stressautuneena ja tunteen palossa kannata tehdä ensinkään. Ei myöskään kannata tuntea itseään huonoksi päättäjäksi, jos ei osaa päättää mitä tänään syötäisiin sen jälkeen kun olet tehnyt tuntikaupalla muita päätöksiä.

Kanssaihmiset arvostavat tekemiäsi päätöksiä, koska silloin kanssaihmisen ei tarvitse käyttää omaa energiaansa päättämiseen. Ei ole ihme että määrätietoiset ihmiset ovat haluttua tavaraa työmarkkinoilla ja muutenkin elämässä.

Vaikka et ole, tai et edes halua olla johtaja, päällikkö tai CEO, niin teet silti päätöksiä joka päivä.

Opettele tekemään ne hyvin.

Etäduunarin heinäkuu

Viime kesänä hiipi mieleeni ajatus, että ehkä tämä ei olekaan minua varten. Olin ollut puoli vuotta työssä siinä unelma-ammatissa, josta jo joskus nuorena sällinä haaveilin, mutta tie veikin toisaalle monenkin sattuman kautta. Oli heinäkuu, web-kehittäjän hommat olivat maistuneet siihen asti oikein makeasti, välillä vapaa-aikanakin pyöri PHP-koodinpätkät ja leiskankuvat mielessä, kun olin aidosti ja oikeasti niin innostunut siitä, että vihdoin pääsin tekemään tätä. Kuvitelkaa, joku on oikeasti valmis maksamaan mulle palkkaakin tästä, silkalta leikiltä tuntuvasta CSS-tyylien viilailusta ja saittirakentelusta.

Olihan siellä toki hankaliakin aikoja, kun oma osaaminen oli lähellä loppua tyystin kesken. Olen erittäin itsekriittinen ja suorastaan ankara itselleni jos en pysty hallitsemaan jotain asiaa mikä minun ”pitäisi” omasta mielestäni jo osata. Tai ainakin kollegat osaa, ihan varmasti (sanoo ääni takaraivossa tässä vaiheessa).

Tähän oikeastaan tiivistyykin etätyöskentelyn, tai oikeastaan sen vaikeuden yksi suurimmista kulmakivistä: Sieltä takaraivosta alkaa vaivihkaa kuulua kuisketta, kuinka sä et osaa mitään ja kollegat osaa kaiken. Ja kun viikon-pari kuuntelet pelkkää tuollaista kuisketta, niin se alkaa tuntua todellisemmalta päivä päivältä.

Peukalonpyörittelyn dilemma

Viime kesänä kuitenkin tein työni ihan paikan päällä toimistossa. Mutta kuten heinäkuussa on tapana tällä alalla, kuten monella muullakin: kaikki menee kiinni, kollegat lähtee lomalle ja mitään ei tapahdu. Olen aina ollut perso vaihtelulle, tai ylipäätään sille että jotain tapahtuu. Heinäkuun staattisuus lamaannutti minut täysin. Olin tehnyt heinäkuuksi mietityt projektit jo puoleenväliin mennessä siihen pisteeseen, että ei voitu enää edetä ennenkuin asiakkaalta tulee kommentteja. Ja voi että kuinka se turhautti, kun juuri hyvin vauhtiin päässeet projektit, joista ehdin jo innostua, jäivät jumittamaan moneksi viikoksi.

Koska olen altis myös suorittamiselle ja itseni mittaamiselle, koin valtavaa tuskaa kun en voinut merkata tunteja projekteihin, vaan tilastoni näyttivät päivä päivältä murheellisemmalta. Tämähän ei tietysti minun ongelmani suoranaisesti ollut, mutta kyllä se silti laittaa ahdistamaan. Koen eräällä tavalla tuntimerkinnät ”palkintona” omasta työstä. Kun olet tehnyt jotain, saanut aikaiseksi jotain uutta tai korjannut vanhaa, voit vielä ekstrana merkata tunnit ja tiedät että firma saa taas lisää laskutettavaa.

Vuosi vierähti ja firma vaihtui. Ja koska se vaihtui helmikuussa, niin en ehtinyt tienata viikkoa enempää kesälomaa, enkä edes tajunnut neuvotella pidempää lomaa työsopimusta sorvatessa, koska olin yksinkertaisesti niin onnellinen päästyäni firmaan, jossa tulevaisuus näytti entistä ruusuisemmalta. Kaukaa viisastuneena kuitenkin haalin heinäkuuksi sopivan määrän tekemistä, ajattelin että tämä viimekesäinen virhe ei toistu.

Mutta kuinkas kävikään?

Jo ihan etätyö-urani alussa opin kantapään kautta, että kaksi viikkoa on totaalinen maksimi yksinpuurtamisjaksolle. Mieluiten jotain kollegoita pitää nähdä vähintään kerran viikossa, ettei seinät kaadu päälle ja tuo aiemmin mainitsemani kuiske takaraivosta pääse ottamaan valtaa. Pahinta on se, että unohtaa olevansa itse vain ihminen ja sen, että kokenein kollegakin on myös vain ihminen.

Myös Slackissa käytävät keskustelut, sekä firman sisäisessä ryhmässä, että Suomen WordPress-yhteisön kesken ovat erittäin tärkeitä henkireikiä omassa arjessa. Kun toisessa päässä on samanhenkisiä ihmisiä, kollegoita ja muita vertaisihmisiä, joille voi tarvittaessa heittää vitsiä tai kirota päristää haastavia tilanteita, ihan samalla tavalla kuin ”normaalisti” toimiston keittiössä sumppitauolla ohimennen, niin se helpottaa aivan valtavasti.

Mutta eipä juolahtanut mieleeni, että heinäkuun myötä myös kaikki aktiivinen toiminta ko. keskusteluryhmissä vaimenisi, samalla kun lähimmät toimistot tyhjenivät kollegoista tyystin. Lähin toimisto, jossa on ihmisiä, oli siinä tilanteessa siis Helsingissä, kahden ja puolen tunnin junamatkan päässä. Liian kaukana, jos haluaisi pitää työpäivät inhimillisen mittaisena. Onhan sentään kesä ja lapset lomalla koulusta, joten kaikki mahdollinen irtoava vapaa-aika on hyödynnettävä.

Kun ei taidot riitä

Jottei heinäkuu olisi tällä kertaa päästänyt liian helpolla, niin tokihan vaatimustaso osaamisen suhteen oli nyt huomattavasti korkeampi, kuin viime kesänä. En valita, koska itse hakeuduin nimenomaan sellaiseen organisaatioon, jossa on timantinkovaa osaamista, jotta itselle riittää haastetta mahdollisimman pitkään ja vastuuta on välillä enemmän kuin omat taidot riittäisi kantamaan. Minä nimittäin kyllästyn todella nopeasti, kun homma alkaa luonnistua kuin itsestään ja mennä liian helpoksi. Ilman haasteita ja vaikeita tilanteita on vaikea oppia ja kehittyä.

Onneksi pääsin kuitenkin läpi tästä suvannosta melko kuivin jaloin, vaikkei aikataulut ihan täysin pitäneetkään, varmaankin myös siitä syystä, ettei mitään suuria katastrofeja ehtinyt tuona aikana tapahtua. Mutta henkisesti kuukausi oli todella raskas. Vastuu on melko suuri jo pelkän etätyön takia. Kun ei töihin vaan voi vain mennä ja olla ”paikalla” vaadittavaa aikaa, vaan on saatava aikaiseksi jotain konkreettista näytteeksi siitä että on ollut paikalla ja tehnyt jotain palkkansa eteen.

Siihen lisätään se, ettet voi oikein kysellä muilta mielipiteitä tai heittää nörttivitsiä Slackissa ja et näe kollegoitasi moneen viikkoon, niin soppa on valmis. Alat pelätä päätöksien tekemistä, epäilet omia kykyjäsi, lykkäät vaikeita asioita sen sijaan että ottaisit ja tekisit ne ensimmäisenä pois. Tässä kohtaa joku saattaa ajatella, että ”onhan sinulla perhe siinä lähellä, et ole yksin”. Totta, mutta perhe ei ikinä voi korvata kollegoita. Olen muutenkin pyrkinyt pitämään työasiat työpaikalla.

Joku saattaa myös tuumata, että ”itse olet etätyön valinnut ja haluat olla yksin”. Totta sekin. Minä pidän introverttinä siitä, että saan olla kuten haluan. Ei ole välitöntä pakkoa harrastaa sosiaalista kanssakäyntiä, jos ei siltä tunnu. Mutta ei tämä sulje millään tavalla sitä, että ajoittain on tarve olla sosiaalinen, vaikka sitten Slackin välityksellä. En sinänsä pidä kasvotusten käytävää keskustelua yhtään sen parempana tai laadukkaampana, kuin tekstipohjaista viestittelyä, joskin molemmissa on toki puolensa.

Seuraavan heinäkuun…

Aion lomailla. Ainakin puoliksi. Siitä olen kuitenkin varma, että tämä on minua varten. Olen onnekas, että saan tehdä tätä työtä melko lailla omilla ehdoillani ja koen olevani arvostettu ja yhdenvertainen osa työyhteisöä siitäkin huolimatta, että en ole toimistolla hengailemassa niin usein kuin muut.

Onneksi oma lomanpätkä siintää jo horisontissa, viikon päästä onkin sitten huurteinen Mythos-tuoppi nenän edessä läppärin sijaan.

γεια μας!