Hikeä, verta, enimmäkseen kyyneliä

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, alkuvuosi on mennyt pitkälti masennuksesta toipumiseen. Terveydenhuollon tarjoaminen tukikeinojen lisäksi on yksi suuri merkittävä asia, joka sai minut nousemaan sängyn pohjalta.

Se oli (ja on edelleen) Jari Sarasvuon Aamulenkki.  Noiden lenkkipolulla vietettyjen aamun pimeiden tuntien aikana olen oppinut kohtelemaan itseäni inhimillisemmin. Olen nyt herkempi tunnustamaan itselleni ja muille omat rajani ja siten oppinut tunnistamaan ja hyväksymään paremmin oman rajallisuuteni.

Kun polvi ei parane

Mutta kyllä se lenkkeily on tehnyt hyvää muutenkin. Kroppani on näet päässyt rapistumaan aika pahasti viime vuosien aikana. Olen syönyt huonosti (ja syön edelleen, yksi elämäntaparemontti kerrallaan nääs) enkä ole liikkunut tarpeeksi.

Jonkun verran kyllä, mutta sellainen kunnon kropan rankaisu, niin että hiki lentää kirosanojen siivittämänä, on puuttunut täysin. Siihen on varsin yksinkertainen syy.

Muutama vuosi sitten, polven sivusiteiden hajottua salibandypeleissä kolmannen kerran neljän vuoden sisään, kasasin sisälleni sellaisen viha-katkeruus-tuska-piikkipalleron, joka nousi aina kurkkuun välittömästi kun edes ajattelin jotain liikkumista.

Olen rakastanut juosta pallon tai muun pelivälineen perässä vaahtosammuttimen kokoisesta saakka. Kun alkoi vahvasti näyttää siltä, etten enää koskaan pelaisi säbää tai potkaisisi jalkapalloa, se tuntui valtavan musertavalta.

Minä vihaan kaikkea urheilua

Olen elämäni varrella ymmärtänyt yhden yksinkertaisen tosiasian: Minä en koskaan voi harrastaa sellaista lajia, joka ei samalla anna mielelle kunnon haastetta. Rakastan pelata ja seurata joukkuepallopelejä etenkin yhdestä syystä: ne ovat älyllisesti haastavia.

Kun kentällä on liikkuvina muuttujina 10 ihmistä ja peliväline, tilanteiden ennakointi ja sijoittuminen oikeaan paikkaan vaatii keskittymistä. Ja kun mieli pysyy kiireisenä, ei kroppakaan väsy niin nopeasti ja äärirajoille vieminen tapahtuu kuin itsestään – haluathan toki olla kentän paras pelaaja, eikä siihen pelkkä äly riitä.

Minä vihaan lenkkeilyä

Mietiskelin tuossa yhtenä päivänä, miksi juuri Sarasvuon Aamulenkki sai minut, urheilutraumatisoituneen masennuspotilaan, nousemaan joka toinen aamu sängynpohjalta todelliselle epämukavuusalueelleen, eli pakkaseen lenkkeilemään?

Syyhän on niin ilmiselvä, että oikein hävettää että sitä piti varta vasten mietiskellä. Aamulenkki toimi minulle kuin sata jänistä siitä yksinkertaisesta syystä, että resepti on täsmälleen sama, kuin yllä mainituissa pallopeleissä.

Kun Herra Sarasvuo suolsi korvanapeistani aivonystyröille tarpeeksi haastavaa pureskeltavaa, kehon piiskaaminen tuntui kaikessa epämukavuudessaan valtavan hyvältä. Eli toisin sanoen onnistuin petkuttamaan itseni keskittymään kuulemaani ja siinä sivussa annoin hien virrata oikein kunnolla.

Minä vihaan kuntosaleja

Tänä aamuna vietin 40 minuuttia kuntosalilla. Ensimmäisen kerran noin 15 vuoteen. Minä en voi sietää tätä kuntosali-fitness -villitystä kaikessa pinnallisuudessaan. Siispä olen jokseenkin vannonut, etten sellaiseen paikkaan jalallani astu. Noh, vannomatta paras, kuten sanotaan.

Onneksi löysin kuntosalin, jossa oli aamutuimaan vain mummoja. Mummojen kanssa oli oikein mukavaa salilla, ei otettu yhtään selfietä tai belfietä eikä pullisteltu peilin edessä tai otettu kisaa kuka nostaa eniten penkistä. Senkin mummot, pilasitte ennakkoluuloni.

Tänään pärjäsin ilman korvanappeja ja älyllistä sisältöä, mutta väitän, että harrastukseni ei olisi kahta kertaa pidempi, ellen seuraavalla kerralla laittaisi napeista jotain tarpeeksi keskittymiskykyä harhauttavaa.

Toivo elää?

Kun olen kohentanut kuntoani pikkuhiljaa, samalla toivo on herännyt. Olen haaveillut, josko sittenkin saisin polven jollain konstilla siihen kuntoon, että voisin juosta. En näet ole ottanut juoksuaskeltakaan kolmeen vuoteen.

Pelkään sitä valtavaa kipua, josta näen edelleen painajaisia ja sitä seuraavaa kuukausien rampana oloa niin paljon, etten ole uskaltanut. Olen hölkännyt varovasti muutaman kerran, mutta oikeaa juoksua kammoan edelleen.

Asian ajatteleminen nostaa katkeruuspiikkipalleron edelleen kurkkuun, mutta piikit ei ehkä ole enää niin teräviä. En tiedä johtuuko se asian hyväksymisestä vaiko orastavasta toivosta.

Meneekö se sittenkin niin, että pitää hyväksyä ennen kuin voi olla toivoa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *