Karu totuus

Mitä aion seuraavaksi kertoa näin julkisesti, tulee todennäköisesti lopullisesti sulkemaan joitain ovia minulta, muuttaa ihmisten suhtautumista minuun ja jopa suoranaisesti tekee tulevaisuudestani jossain määrin hankalamman.

Ajatus on kauhistuttava, mutta toisaalta ehkä on järkevämpää käyttää energiaa mieluummin ihmisiin, jotka tämän jälkeen pitävät minusta enemmän, kuin tuhlaisin sitä yrittäen miellyttää niitä jotka eivät tätä ymmärrä alkuunkaan. Ja toivon että silti minulle jää ovia auki, joista kuljen mieluummin kuin niistä, jotka tämän myötä sulkeutuvat.

Aion nyt kohdata silmästä silmään yhden ihmisen suurimmista peloista. Se pelko on häpeä. Koen että tässä kohtaa kaikessa kipeydessään se on asia, joka voi auttaa minut ehjäksi. Koska olen rikki. Täysin tahtomattani, pyytämättäni ja ulkoisista olosuhteista johtumattomista syistä.

Taudinkuva

Ymmärsin olevani sairas, kun noin kuukausi sitten eräänä sunnuntaina oloni oli mitä mainioin. Tai en ymmärtänyt sitä silloin, vaan vähän myöhemmin, mutta palataan siihen kohta. Se oli hieno päivä, lenkkeilimme tuoreen vaimoni kanssa kirpeässä pikkupakkasessa, koin euforiaa tuon liikuntasuoritteen jälkeen ja suunnittelin muun muassa, josko ensi viikolla kokoaisin viime syyskuun alusta asti pinossa olleen rumpusetin ja soittaisin pitkästä aikaa. Oli hyvä fiilis.

Seuraavana päivänä minua väsytti, päässäni ei ollut mitään muuta kuin sumua, ahdistusta ja pelkoa. Nukahdin keskellä päivää – en yleensä pysty siihen edes väsyneenä ja nyt vain nukahdin kesken koodaustutoriaalivideon työpöytäni ääreen. Oli pakko luovuttaa ja ilmoittautua sairaaksi. Kun viikko eteni, ymmärsin pikku hiljaa että tuo sunnuntai oli ollut minun ainoa tavallinen päiväni ties kuinka pitkään aikaan.

Tavallinen päivä?

Kenelle tahansa muulle se olisi ollut vain tavallinen päivä. Minulle se oli jotain paljon suurempaa, jota en tosin sinä päivänä ymmärtänyt tai osannut sen enempää arvostaa. Kun vihdoin tajusin seuraavalla viikolla mitä tapahtui ja etten tiedä milloin seuraava tavallinen päivä tulee, vai tuleeko se koskaan – se tuntui suoraan sanoen murskaavalta.

Ja nyt kun sanon murskaavalta, niin se tuntui jokseenkin yhtä murskaavalta kuin rakkaan läheisen kuolema.  Se on se kuristava ahdistuksen sekainen pelko,  joka salpaa hengityksen, se tunne kun et voi tehdä mitään mikä parantaisi asian tai toisi menneen takaisin.

Samalta oli viime kuukausina tuntunut moni muukin asia, että siihen oli vähän jo turtunutkin. Näet olin huomaamattani vaipunut taas kerran, kuten aiemminkin elämäni aikana,  sellaiseen mielentilaan jota kutsutaan arkikielessä masennukseksi.

Kyllä se siitä kun vaan reipastut

Tämän lauseen tuntee kuka tahansa masennuksen kanssa taistellut. Mutta kun minähän en tästä ole kertonut juuri kellekään. Juurikin siksi, etten halua kuunnella kenenkään neuvoja. Masennuksesta paranee vain ja ainoastaan kuuntelemalla itseäänMutta itseään on vaikea kuunnella, jos et puhu jollekin. Näet korviesi välissä itsesi kanssa käyty dialogi ei nyt vaan vastaa ihmisen kanssa käytävää keskustelua.

Mutta yritin kuitenkin. Koska olen selättänyt tämän ennenkin, niin kyllähän minä nytkin tämän kanssa pärjään. No en pärjännyt. Vähän niinkuin syöpäpotilas ajattelisi syövän uusiessa että kyllähän se kasvain paranee nyt itsestään vaikka viimeksi tarvittiin sädehoitoa. Ja minä kyllä yritin kaikkeni, käytin kaikki viimeksi oppimani keinot: Yritin levätä. Yritin pakottamalla pakottaa itseni toimeliaaksi. Yritin nähdä ihmisiä. Puhuin avoimesti asiasta vaimoni kanssa. Mutta ei.

Suunta ylöspäin

Nyt kun katson taaksepäin, niin olisi pitänyt vain myöntää asian tila itselleen ja ulkopuoliselle jo aikaisemmin. Ilman sitä ei parantuminen voi alkaa. Onneksi tein niin ja kirjoitan tämän myös muistuttaakseni itseäni, että ensi kerralla en vatvo asiaa kuukausitolkulla täysin turhaan. Koska kukaan ei hyödy siitä yhtään millään tavalla.

Tuntuu vähän siltä, että tänään saattaisi olla tavallinen päivä.

Ja voitte uskoa kun sanon, että tuntuu ihan tajuttoman hyvältä.

2 vastausta artikkeliin “Karu totuus”

  1. ”Nyt kun katson taaksepäin, niin olisi pitänyt vain myöntää asian tila itselleen ja ulkopuoliselle jo aikaisemmin. Ilman sitä ei parantuminen voi alkaa.”

    Tämä on niin totta, ja sama ajatus on varmasti lähestulkoon kaikilla masennuksesta kärsivillä jossain vaiheessa edessä. Tässä pätee jotenkin armeijan sanonta: ”Mitä nopeammin – sitä nopeammin”. Mitä nopeammin myönnät itsellesi oman tilasi, annat anteeksi siitä aiheutuneen turhan häpeän, ja lakkaat itsepintaisesti kävelemästä vastatuuleen – sitä nopeammin pääset käsittelemään asiaa, korjaamaan itseäsi ja antamaan itsellesi anteeksi, ja vaihtamaan suuntaa kohti parempaa elämää.
    Jos asian kanssa kärvistelee itsepintaisesti pitkään, huomaa menettäneensä vuosia elämästään ”harmauden alle”, ja katuu ettei aikaisemmin osannut pysähtyä ja hakea apua.

  2. Voi Niku!
    Olet ajatuksissani! Olet rohkea!
    ”Totuus tekee teidät vapaaksi!!”
    Ja ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.”
    Niinhän sanassakin sanotaan, mutta se itsensä rakastaminen on vaikeaa näillä sukupolvien malleilla.
    Kai sinäkin olet saanut noita häpeän ja syyllisyyden malleja geeneissä?????
    Tällaisen runon löysin:
    ” Minulle riittää
    tuulen hengitys puissa,
    illan hiljaisuus,
    rosoisuuden peittävä
    armollinen hämärä.”
    Lämpimin ajatuksin
    kummitäti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *